Olin pitkästä aikaa käymässä ystäväni luona Jyväskylässä, ja päätimme mennä aasialaiseen ravintolaan. En ollut aiemmin käynyt tässä paikassa, ja ilahduin huomatessani tiskin takana wokkaavan kokin. Meidän tuli antaa haluamamme ruokatarpeet hänelle, ja ruoka tuotaisiin sitten kuumana pöytään.
Istuimme odottamaan, ja hetken päästä alkoikin kuulua narinaa ja pöytämme viereen saapui… robottitarjoilija! Se ilmoitti ruokamme saapuneen ja vinkkasi minulle silmää ennen kuin kiisi pois. Kuinka paljon luonnetta näyttöön ja virtapiireihin voidaankaan saada! Silmänisku digitaalinäytöllä oli saanut minut lähes punastumaan. Kehtaisinko tästä avopuolisolle edes kertoa, kun tällä tavalla robotin kanssa flirttailin?
Silmänisku digitaalinäytöllä oli saanut minut lähes punastumaan.
Ajatusleikkinä aloin pohtia, kuinka pitkälle tekoälyn voisi kaupan ympäristössä viedä. Olen toki tietoinen siitä, että jo nyt on olemassa ilman henkilökuntaa toimivia kauppoja, joissa kamerat seuraavat mitä tuotteita hyllystä otetaan ja hinnat siirtyvät automaattisesti kassajärjestelmään. Sen jälkeen asiakas maksaa ostoksensa ja ovi aukeaa. Yön tullen tavarantoimittajat saavat lähetteen ostetuista tuotteista ja hyllyt tullaan täyttämään seuraavaa päivää varten.
Onko tämä tehokasta? Kyllä. Toimiiko tämä kiireisille ihmisille? Kyllä. Onko tämä pelottavaa? Erittäin. Teknologia kehittyy niin nopeasti, että jos emme ole tarkkana, voi ihmisläheisyys jäädä toiseksi. Välillä vauhdissa ei tahdo pysyä itsekään perässä.
Täällä Kangasniemellä asiakaskunta on pääosin varttuneempaa väkeä. Suurimmalla osalla on älylaitteita, joita he käyttävät päivittäin, mutta esimerkiksi älykelloilla tai -sormuksilla maksaminen on aivan vierasta ihmisille, jotka edelleen puhuvat markoista ja penneistä. Olen useammankin kerran kysynyt asiakkaalta, onko tämä aktivoinut viikon mobiiliedun ja saanut vain hölmistyneen katseen ja simpukkapuhelimen käteeni.
Tekoälyn lisääminen helpottaa toki joissain asioissa ihmisten elämää ja voi jopa parantaa elämän laatua. Silti kaipaan välillä aikoja, kun kaikki ei ollut netissä ja digitaalisessa maailmassa – kun ihminen oli toiselle enemmän läsnä.
Muutoksen huomaa, kun seuraa asiakkaissa sukupolvien eroja. Vanhempien ihmisten tapaamisissa vauhti hidastuu. He kättelevät toisiaan, juttelevat mukavia, sopivat milloin käydään pilkillä tai kahvilla. Heille kaupassa käynti on sosiaalinen tilanne. Nuoret taas ryntäävät sisään kuulokkeet korvilla, kännykkää selaten ja kuvia lähetellen. Kassalla maksetaan kännykällä ja poistutaan välillä sanomatta sanaakaan.
Voiko meistä tulla sen teknologian uhreja, jonka uskoimme helpottavan omaa elämäämme? Haluan jättää teidät, hyvät lukijat, filosofisen kysymyksen äärelle: jos jaamme osan sisimpäämme koneille, tuleeko meistä itsestämme vähemmän ihmisiä? Piip piip.
Kirjoittaja on elämää mietiskelevä kassamyyjä Kangasniemeltä.
Lue kolumni myös 16.4.2026 ilmestyneestä Kehittyvästä kaupasta.
