Kun tulen töihin, sanon ensimmäisenä radiopuhelimeen ”Heippa kaikille, Atsokin tuli töihin”. Minulle vastataan ”Tervetuloa!”. Ja kun joku lähtee kotiin, hän toivottaa työkavereilleen hyvää illan jatkoa. Iltavuoron jälkeen kiitetään työparia illasta. Kun Antti-kauppias lähtee kotiin, hän sanoo ”Heippa-hei kaikille!”.
Tervehdykset ja toivotukset sitovat meitä kaupan työntekijöitä perheeksi. Ja tietysti siteeksi tarvitaan myös puhetta auton katsastamisesta, vanhojen aikojen muistelua ja huumoria, joka saattaa johtaa loppumattomaan ryhmähohotukseen. Joskus taas on pyydettävä anteeksi, tehtävä sovintoa ja halattava sen vakuudeksi. Vaikka olisi perjantain kovin ruuhka-aika.
Puhe jatkuu myymälässä! Tervehdin kaikkia vastaantulevia asiakkaita. Jos en näytä kiireiseltä, monet alkavat kertoa kuulumisiaankin. Ja kieli on aitoa Sodankylän murretta. Met olemma mie ja sie ja hoot ovat paikoillaan. Kun muutin Helsingistä takaisin tänne, suurimpia yllätyksiä oli juuri tämä, edelleen elävä murre. Parasta, mitä kaupassa voi olla, ovat keskustelemaan pysähtyneet porukat! Korit on silloin laskettu lattialle, kärrystä löydetty sopiva nojausasento ja arjen kiireet unohdettu. Joskus kassalta ulos vilkaistessa voi huomata, että tunti sitten lähteneet asiakkaat juttelevat edelleen autojen luona.
Musiikkikin kuuluu kaupan äänimaisemaan. Meillä on esiintynyt pop-kuoro Sompion Saundi, ja kauneimpia joululauluja on veisattu useana vuonna. Kun livemusiikkia ei ole, äänessä on Radio Nova. Joinain kesinä soittolistan suppeus on tosin ajanut myyjät hulluuden partaalle, mutta Retroperjantai on välttämätön siirtymäriitti viikonloppuun. Radion oikeasta volyymista kiistellään välillä, mutta melko hiljaisella se on. Vertailukohta löytyy: kun olin 1996 vaihto-oppilaana Manchesterissä, kävin trendikkäässä kenkäkaupassa, jossa röykeä brittipoppi raikasi niin isolla, että myyjän kanssa piti viestiä huutamalla. Ihana kokemus!
Toinen ääripää on varmaankin lapsuuteni lähikauppa Inarin Nellimin kylässä, K-kauppa sekin. Sisään astuessa oikealla oli myymälä ja vasemmalla baari, jossa myös kassa oli. Baarin yhdellä seinustalla oli jukeboxi eli kolikolla toimiva musiikkiautomaatti. Minun lempikappaleeni oli Boney M:n Rasputin, jonka vanhempani joskus laittoivatkin soimaan. Kyllä, 1970-luku oli musiikillista autiomaata! Mutta koska kuulokkeita ja mobiililaitteita ei vielä ollut, musiikilla oli aina sosiaalinen ulottuvuus: se jaettiin toisten kanssa.
Joskus väsyneenä piristän itseäni kuvittelemalla olevani keskellä kauppaan sijoittuvaa musikaalielokuvaa. Jokainen laulaisi haltioituneena työstään ja kaikki liike tapahtuisi tanssien. Jauhokäytäväkin täyttyisi rytmissä pyörähtelevistä myyjistä, jotka kiikuttaisivat paketteja hyllyihin hyppyjen saattelemana.
Jos toinen fantasiani toteutuisi, töihin tullessa saattaisi napsahtaa karaokevuoro. Niinpä hiljaisena tiistaina olisi itse laulettava koko päivä takavuosien suosikki-iskelmiä. Sen jälkeen voisi käheänä kuiskata lälläriin: Kiitos tästä päivästä!
Kirjoittaja on vuorovaikutuksen ammattilainen K-Market Sodankylästä.
Lue kolumni myös 17.9.2026 ilmestyneestä Kehittyvästä kaupasta.
