”Älköön kukaan maalla pitäkö kauppatavaroita…”
Vähittäiskaupan harjoittaminen oli Suomessa aina 1800-luvun puoliväliin asti kaupunkilaisten erityisoikeus, sillä kiinteiden kauppojen perustaminen maaseudulle oli lailla kielletty. Ainoita Suomen harvaanasutulla maaseudulla kauppaa harjoittavia henkilöitä olivatkin lähinnä Karjalasta kotoisin olevat kulkukauppiaat eli ”laukkuryssät”, jotka myivät selässään kantamista konteista vaatimattomia tarvekaluja ja kankaita. Toisaalta, eivätpä omavaraistaloudessa elävät maaseudun asukkaat juuri kauppoja osanneet kaivatakaan. Poikkeuksena olivat lähinnä säätyläiset, papit ja opettajat, jotka ostivat tarve-esineensä ja harvat ylellisyystavaransa kaupungeista.
Esteet poistuvat, vapaus koittaa
Vaatimukset kaupan vapauttamiseksi kuitenkin voimistuivat. Maalaistavarain kauppa sallittiinkin jo vuonna 1842 ja suolan myynti vuonna 1856. Lopulta 19.12.1859 julkaistulla maakauppa-asetuksella sallittiin kauppojen perustaminen maaseudulla, kunhan ne sijaitsivat yli 50 kilometrin päässä lähimmästä kaupungista. Mitään suurta innostusta perustaa kauppoja ei tällöin vielä syntynyt, mihin saattoi osaltaan vaikuttaa se, että kaupanpito oli luvanvaraista sekä tarkoin säädeltyä.
Kaupanpito yleistyi verkkaisesti kahden seuraavan vuosikymmenen kuluessa. 24.2.1868 annettu laki kaupasta ja elinkeinoista nosti maakauppojen määrän yli tuhannen, sillä laki yksinkertaisti luvansaantia sekä poisti eron kaupunkien ja maaseudun kauppojen väliltä. Kun täydellinen elinkeinovapaus tuli voimaan 31.3.1879, alkoi kauppojen perustaminen maaseudulle toden teolla. Nyt kauppojen lukumäärä nousi jo yli kahden tuhannen. Uusi elinkeinolaki poisti luvanvaraisuuden, pelkkä elinkeinoilmoitus viranomaisille riitti. Vapaus meni jopa niin pitkälle, että kauppiaalta ei enää vaadittu kirjanpitotaitoa, eikä myöskään luku- tai kirjoitustaitoa.
Yhteistoimintaa viritellään
Maakauppiaat opittiin melko pian tuntemaan ”kateellisimpana ja itsekkäimpänä ammattikuntana, mitä maa päällään kantoi” – jopa heidän itsensä keskuudessa. Tästä huolimatta joukko maakauppiaita kokoontui syyskuussa 1900 Jyväskylään pohtimaan yhteistoimintaa, sillä heidän taloudellisen asemansa parantaminen vaati yhteisiä toimia. Asialistalla oli muun muassa maakauppiaiden oman pankin, palovakuutusyhtiön ja eläkelaitoksen perustaminen sekä ammattisivistyksen kohottaminen. Lopuksi puhuttiin vielä oman aatteellisen järjestön perustamisesta. Vaikka paikalle ilmestyi yli 30 maakauppiasta eri puolilta Suomea, jäi kokous tuloksettomaksi.
Paremmalla menestyksellä yhteistoimintaa viriteltiin Tampereella huhtikuussa 1906. Hämäläiset maakauppiaat perustivat tällöin Maakauppiaitten Osuusyhtiö r. l: n (vuodesta 1910 Maakauppiaitten Oy), jonka tehtäväksi tuli toimia osakkaidensa tukkuyhtiönä. Maaliskuussa 1907 pohjalaiset maakauppiaat perustivat Seinäjoella Maakauppiaskunta r. l:n (vuodesta 1912 Kauppiaitten Oy). Saman vuoden alussa maakauppiaat saivat myös oman ammattilehden, kun C. A. Kahila perusti Maakauppias-lehden.
